Tarina lapsuudestani

Minä lapsena

(Julkaistu alkujaan 3.4.2015)

Lapsuus ei sopinut minulle, ainakaan kovin hyvin. Ei sillä, että lapsuudessani olisi ollut hirveästi vikaa, vaikka vanhempani erosivat ennen kuin otin ensimmäiset askeleni. Lapsuus oli liian tasapaksua. Lapsena tuntui, etteivät monet aikuiset muista, millaista on olla lapsi.

Isä haki tarhasta arki-iltapäivisin. Auton penkkien tunkkainen haju jäi mieleeni. Ei se paha haju ollut. Se oli semmoisen auton haju, jota ajoi tummaan pukuun pukeutunut toimitusjohtaja ja isä. Leikin kotona ja menin nukkumaan mennäkseni taas tarhaan. Äitini kotiin ei tarvinnut kuin kävellä päiväkodista tien toiselle puolelle.

Joskus oli hauskempia päiviä. Niitä, joina mentiin jomman kumman perheen kanssa huvipuistoon tai kaverillani oli synttärit tai lomailimme ulkomailla. Tai ne harvinaisen lämpimät kesäpäivät, jolloin saatoimme leikkiä vesisotaa. Kuulasotaa olisin myös halunnut veljeni tavoin pelata. Koska olin tyttö, kaveripiiristä ei löytynyt riittävän isoa porukkaa, eikä kavereilla olisi ollut airsoft-aseita.

Ihan tavallisessa arjessa oli semmoisia mukavia juttuja kuin rullaluistelu isän kanssa tai naamiaissynttäreiden suunnittelu äidin luona. Ala-asteella oli mukavaa rakentaa majaa koulun pihalle, vaikka sen aina joku rikkoi.

Myöhemmin vaihdoin koulua. Uuden koulun piha oli paljon tylsempi; Ei enää puita, juurakkoja ja vallihautoja, vaan asfalttikenttä, pari kiipeilytelinettä ja keinua. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että metsä on lapsen kehitykselle parempi koulun piha. Mahdollisesti myös halvempi.

Koko maailma pyörii aikuisten ehdoilla. Lastenohjelmia tuli telkkarista pari tuntia päivässä, loput tunnit päivästä näytettiin aikuisten ohjelmia. Jos mummulassa tärkeä urheilumatsi sattui Pikku Kakkosen päälle, urheilumatsi voitti. (Ehkä tästä syystä olen myöhemmin karsastanut penkkiurheilua.)

Lapsena elämä oli ennalta ohjelmoitua. Aikuiset päättävät mitä tehdään ja milloin. Minun tapauksessani se oli melko rankka tehtävä.

Elämä suomalaisessa yhteiskunnassa tuntui ennakoitavalta, turvalliselta ja tylsältä. Kiva, että asiat ovat hyvin. Se vain ei riitä. Minä podin elämän päämäärättömyyttä. Halusin jännitystä, tarinoita ja seikkailuja. Kuuntelin ABBA:a kannettavasta CD-soittimestani, tuijottelin ulos auton ikkunasta matkalla mummolaan ja haaveilin lohikäärmeestä, elämästä metsissä taistelevana coolina ninjana tai haltiana.

Minua ärsytti, kun sanottiin, että pitää tavoitella unelmiaan. Miten voisin tehdä todeksi fantasialohikäärmeen tai oppisin taikomaan kuten Harry Potter? Pakenin todellisuutta kirjallisuuteen. Kirjat olivat mukana kasvattamassa minua, lähinnä hyvään suuntaan (kukapa haluaisi olla tarinan pahis?).

Kuutos- ja seiskaluokat olivat opiskelun kannalta raskaimpia. Olin jatkuvasti väsynyt. Aamukahdeksaan herääminen oli nuorelle iltaihmiselle epäinhimillistä tuskaa, jolle ei voinut tehdä mitään. Läksyjä riitti vuoreksi asti. Olisin kirjoittanut Hesarin mielipidepalstalle koulujen alkamisajoista sekä kouluruoan naurettavasta laadusta, mutta oli pakko käyttää aika äidinkielen esseen viimeistelyyn. – Ironista, koska todellinen mielipideteksti olisi ollut kehittävämpi. Vanhemmat väittivät, että aikuisilla on enemmän työtä. Ei ole. Aikuisena saa itse valita aikataulunsa, opiskeltavat kurssit ja oman uransa.

Peruskoulun lopussa minulla oli muutama hyvä kaveri, mutta podin paljon yksinäisyyttä. Olin hyvin epäsuosittu. Jälkeenpäin tajusin, että olin ollut hiukan liian tiukkapipo. Tajusin, että on yhtä suppeakatseista tuomita joku tupakan polton takia, kuin tuomita hänet pukeutumisen perusteella. Teon voi tuomita, ihmistä ei.

Kansa tarvitsee leipää ja sirkushuveja. Suomessa joskus unohtuu jälkimmäinen. Kansa tarvitsee lisäksi päämääriä, sosiaalista toimintaa ja yhteisöllisyyttä. Suomessa on liian helppo jäädä yksin ja ilman tavoitteita. Alle kahdeksantoista vuotiaalla nuorella on käytännössä kaksi mahdollista paikkaa tutustua uusiin ikätovereihin: kirkkopiirit ja pussikaljat. Minä tyydyin aluksi yksinäisyyteen, sitten valitsin kirkkopiirit, vaikken ole uskovainen. Myöhemmin valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Olinkin jo 18-vuotias. Nuorille pitäisi saada enemmän tapahtumia ja illanviettomahdollisuuksia, joissa tutustuisi uusiin ihmisiin.

Rakastan sitä vapautta, jonka olen vähitellen aikuistumisen myötä saanut. Voin mennä Espanjaan, jos haluan. Saan syödä mitä ja milloin haluan. Saan opiskella tenttiin yön ja nukkua seuraavan päivän. Opinnot pyrin järjestämään omaan aamu-uniseen rytmiini sopivaksi. Saan mennä opiskelijabileisiin, joissa pääsen tutustumaan uusiin ihmisiin. Vanhempia voin käydä moikkaamassa, mutta voin aina palata omaan kotiini. Saan olla oma itseni, koulussa ei arvostella tyyliäni tai kiinnostuksen kohteitani samalla tavalla kuin yläasteella. Pidän itsestäni ja kehitän itseäni. Näen tulevaisuuden täynnä mahdollisuuksia. Seikkailuja. Aikuisuus taitaa sopia minulle.

Leave a Reply